Katselin dokkaria miehestä,joka menetti muistinsa täysin. (Dokumentti: Kuka minä olen? FST5 2.4.2007 22.10) Uskomaton kokemus! Tyyppi aloitti elämänsä uudelleen kuin eri ihmisenä. Huomasin itsekin toivovani muistinmenetystä. Olisin tabula rasa ilman vainoavaa menneisyyttä, kuin vastasyntynyt, mutta aikuisen tajunalla varustettu.
Mutta olisin maailmassa täysin yksin. Ilman äitiä ja isää? olisivat he olemassa mutta ventovieraita. Entinen minäni olisi kuollut ja kaikki hänet tuntevat surisivat menetystä ja kokisivat pelkoa myös uuden Kirppusen menettämisestä. Haluaisinko olla lähellä heitä? Ihmisiä, jotka haluaisivat minun olevan joku muu kuin olen? He etsisivät minusta vanhoja piirteitä? kuinka rypistän kulmiani jännittäessä, kuinka puhallan savun ulos lyhyinä useasti toistuvina henkäyksinä... Niitä tuskin samanlaisena löytämättä.
Kuitenkin todellisuus on se, että en ole muistiani menettänyt, jotkut asiat muistan liiankin hyvin...
Miksi haluan eroon menneisyydestä toisin sanoen itsestäni? Senkin kustannuksella, että menettäisin rakkaat läheiseni?
Tuntuu kuin olisin saanut dokkarista jonkin valaistumisen kokemuksen... Se on syy myös miksi kirjoitan taas, sillä tarvitsen suuria sytykkeitä uusien viestien luomiseen.
Muistinsa menettäneen miehen elämä vain romahti eräänä päivänä. Hän ei tiennyt kuka hän oli ja mitä hän elämältään halusi.
Tuttuja tunteita, mutta vain eri kontekstissa. Oma elämäni romahtaa aika ajoin, ei muistin menettämisen vuoksi, vaan siksi, että rakentamani puitteet ja tärkeät asiat vain tuntuvat epätodellisilta. Huomaan eläneeni jonkinlaista mielikuvaa, joka ei vastaa reaalitodellisuutta. Näin käy aika usein siihen nähden että olen kohta 25 vuotta ja persoonani pitäisi olla jo kehittynyt.
Rikkonainen minäkuva taita olla syy tulitikkutalojen rakentamiselle ja niiden romahtamiseen. Kun kantaa menneisyyttään jatkuvasti mukana, varsinkin jos mielikuva aikaisemmasta elämästä on negatiivinen, ei voi rakentaa kuin toistuvia, hataria toive-elämiä.
Toistan uudestaan sitä hetkeä kun lapsena halusin vamhempieni huomaavan minut. Rakastakaa minua, kehukaa minua, kertokaa, että olen teille tärkein ihminen maailmassa.
Suurin unelmani olisi unohtaa huomion kipeys ja rakastua palavasti johonkin intohimoon. Tutkia tätä intohimoani tarkkaan ja palavalla innolla.
Miksi leppäkertut näyttävät kauniilta betonisella pinnalla? Kuinka orkkidea saadaan pysymään hengissä kerrostalo kaksiossa, suomen olosuhteissa? Kuinka pitkän lapamadon saisin kasvamaan sisälläni? Ihan mitä vaan!!
Kuten voi huomata haluan kiinnittää mielenkiintoni johonkin muuhun kuin ihmisiin, vaikka ihmiset ovatkin suurin kiinnostumisen kohteeni ja eivät pelkästään mahdollisuuksina saada huomiota ja rakkautta.
Jatkuvan huomion tarve ihmisiltä tappaa minulta mahdollisuuden tutkia yksilöitä ja ihmisyyttä. En usein tiedä olenko kiinnostunut jonkun elämästä siksi, että koen hänet kiinostavaksi vai haluanko taas vain tulla hyväksytyksi. Hirvittävintä on, että intohimoni kohde on selkeästi ihmisyys ja ihmiset. Olen niin saatanan kyllästynyt tähän itsekeskeisyyteeni!!! Tämä tunteiden erittelyn hankaluus saa masentumaan. Arvostan lähelläni olevia ihmisiä, tiedän, että he ovat mielenkiintoisia, mutta en pääse tutustumaan heihin lähemmin, koska lapsi minussa huutaa koko ajan hyväksyntää ja osoituksia siitä. He ovat aivan käden ulottuvillani, mutta valuvat pois joka kerta kun yritän tutustua heihin..Ei minä valun pois, sinne tukahduttavan halun taakse, joka on muurannut kaikki ulos- ja sisäänkäynnit kiinni.
Jos vanhempani halaisivat minua ja kertoisivat kuinka ylpeitä he ovat minusta, tarkasti kuvaillen hyviä puoliani, rauhoittuisiko tuo hyljätty kakara sisälläni? Palaisiko hän paikalleen osaksi minua, mutta vain menneisyyteen.
En usko. Liian myöhäistä.
Vain minä voin pistää tuon muksun ruotuihin. Tekisi mieli antaa sille piiskaa, mutta sääliksi käy kun kaikki sitä vihaa... Menisit nyt vaikka leikkimään..pois minun tieltäni.. Huoneeseesi siitä!! (Ei se liiku mihinkään) Kuulostan aivan äidiltäni.. Ei nyt vaan kiinnostaisi yhtään..en jaksa terapiaa..en jaksa tätä jauhamista...
Miksi suurin mysteeri ihmiselle on hän itse... Olisin paljon kiinnostuneempi lentokoneen apupyöristä.
Väsynyt kirppunen kiskoo sydäntään irti, pitää saada juurineen, muuten se kasvaa takaisin
Olen kadottanut taas itseni jonnekin. En muista milloin minäni oli taas tallessa ja miltä maailma silloin maistui ja tuntui. Nyt haistan vain epätoivoisen halun tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olen väsynyt skitsofreeniseen elämääni.
Vaihe 1. Tyytyväisenä rutistan itseäni ja mässytän värillisiä turkinpippureita, sekä sauhuttelen sinistä chesterfieldiä.
Olen suurenmoinen. Teen ja toimin. Olen tyytyväinen elämääni ja osa jonkilaista yhteisöä. Tunnen asioita. ( Kuvaus on kuin suoraan jostakin oppikirjasta, johtuen positiivisten muistikuvien olemattomuudesta)
Vaihe 2. Elän pelkillä värillisillä turkinpippureilla ja askilla sinistä chesterfieldiä
Nakerran pienillä hampaillani jokaisen nilkkaa, saadakseni huomiota ja armahduksen. Sisälläni heiluu ikuinen ruoska, jonka lopettaa hetkellisesti murunen hyväksyntää. Olen surkea ruikuttava ruipelo.
Nämä vaiheet sitten hyppivät nenäni eteen miten sattuu.. Niin tiedän... Vain minä voin saada otteen itsestäni. Tasapaino on vain vieras käsite sellaiselle, jonka muistikuvat elämästään sisältävät jatkuvaa toistoa ja kaaosta.
Nyt aloitan vihdoinkin sen pään avauksen, jonka vuoksi tämän blogini perustinkin. Ja suoraan itse asiaan..
Joskus ( ja toisinaan usein) olen aikamoinen tyhjäpää... Onkohan minulla jokin läheisriippuvuuden aste kun aina yritän kiertää omia ongelmiani toisten ongelmiin, kuten eilen..
Minun piti tehdä esseetä, mutta kun keskittymiskykyni on nykyään hyvin alhaalla, joten ryhdyin taas väsäilemään jotain ihan muuta..
Lueskelin Tukiasemaa ja huomasin keskustelun Munasolujen luovuttamisesta. Olen joskus miettinyt munasolujeni luovuttamista ja, siksi aihe kiinnosti.. Ja tietysti spontaani idealistinen tyhjäpäisyys sai minusta jälleen otteen. Loisto ajatus! Laitanpa postia väestöliitolle ja saan homman rullaamaan nopeammin.
Kyselin postauksessa mahdolliset asiaan liittyvät ongelmat mitä keksin (unohdin kuitenkin oleellisimman) : Sattuuko? tienaanko? kelpaanko? Odotin innolla tulevaa vastausta ja samalla päässäni raksutti sata ajatusta kerralla..
Rakastan sitä tunnetta kun innostus sumentaa minusta kaikki järjelliset osat. Suunnittelin pikku dokumentti elokuvaa luovutuksesta. Millaisia ovat munasoluja luovuttavan olotilat ja tunteet prosessin aikana? Miltä tuntuu tehdä jotain tärkeää ja nähdä sen eteen myös vaivaa? Mietin miten onnellinen olisi se munasoluja saava perhe, jos raskaus koeputkihedelmöityksellä onnistuisi.. Mikäs sen hienompaa kuin tienata rahaa ja parantaa maailmaa samalla.
hmm.. Toisaalta fyysinen pahoinvointi voisi olla mahdollista, sekä henkinen tasapainottomuus, sillä joutuisin pistämään itseeni hormooneja melkein kahden viikon ajan.. ja jatkuva ultrissa käyminen.. Kestäisinko sen? Tietenkin olin lähettänyt sähköpostin ennen näitä negatiivisia ajatuksia..
Tunnin päästä olin saanut normaalin järkeni taas kulkemaan..Tuttu ahdistus räjähti päälle, se syntyy yleensä siitä, kun häpeän tunteeni ja maailmanparantaja minussa tappelevat. Tai no maailmanparantaja minä ei ole ensisijaisesti epäitsekäs vaan idealistinen ja utelias wannabe seikkailija. Muistin myös ajatella jotain muitakin kuin itseäni..entäs perintötekijät..miten voin luovuttaa jollekin toiselle munasoluja, jos pelkään itse saavani vammaisen lapsen... niin.. Pieni veljeni on vaikeasti kehitysvammainen. syytä hänen sairaudelleen ei tiedetä, vaikka fiksut ihmiset sitä ovatkin tutkineet. En tiedä myöskaan periytyykö vamma eteenpäin, sillä sitä ole vielä tutkittu..
Sain vastauksen väestöliitolta tänään. He pyysivät minua ottamaan yhteyttä puhelimitse. Postissa mainittiin myös, että suvun on oltava terve, eikä lähisuvussa saa olla mahdollisia perinnöllisiä sairauksia. Vastasin postiin kuitenkin maililla ja kerroin veljeni tilanteesta..Ja taas hävetti..miten kukaan voi unohtaa näin merkittävän seikan itsestään..tunsin itseni melkein rikolliseksi, eivät kai he luule, että tahallani olisin pimittänyt jotain sellaista?
Veljeni on minulle ihan tavallinen pikkuveli. Hän tarvitsee kyllä erityistä huomiota, mutta en aina silti osaa ajatella häntä erityisesti vaikeasti vammaisena vaan pikkuveljenä. Ehkä siksi en osaa ensimmäisenä liittää itseenä mahdollisia riskialttiita perintötekijöitä ja hyvä niin..
Toisaalta kiersin jälleen ongelmiani keskittymällä johonkin muuhun..lempiaiheeni tällöin ovat muiden ihmisten ongelmat ja mahdollinen apu jonka voin antaa..kuulostaa pyyteettömältä, mutta ei sitä ole. Saan jonkinlaista tasapainoa itseeni liittymättömien ongelmien pohtimisesta. kun tunteet asiaan ovat suhteellisen neutraalit, on helpompi miettiä ratkaisuja. kuulostaa varmaan mielipuolelta, mutta itse asiassa ei sitä ole. Olen ennemminkin puolitoistamieli (hahah.. puujalka..).
En voi olla tuntematta itseäni jotenkin vialliseksi.. minulla olisi muutama ylimääräinen munasolu, mutta en voi antaa niitä pois ilman riskitekijöitä. Joku voisi huomauttaa, että unohdan toisenkin oleellisen seikan perintötekijöistä..Tuntisinko menettäväni osan minusta luovuttaessani sukusolujani? Jossain tietämättömissäni, voisi syntyä lapsi, joka olisi minusta osittain lähtöisin, joka olisi osittain kuin minä.. En koe munasolua lapseksi. Se on alku, josta sperman ja oikeiden olosuhteiden avulla voi hedelmöittyä lapsi, mutta sekään ei ole varmaa. Eikä tällainen lapsi, jonka kasvattavat muut ihmiset, ole minun. Oma lapseni sanoo minua äidiksi ja haluaa juuri minun syliini kun tarvitsee huolenpitoa ja rakkautta( taikka isänsä syliin). Tämän vuoksi pystyn myös harkitsemaan adoptiota vaihtoehtona.
tästä tulee pitkä kuin joulupyhät, mutta jatkan silti..itseällenihän tämä on tarkoitettu.
Veljeni on ollut taas kohta viikon sairaalassa. Jokin vatsatauti on iskenyt pikku poloiseen. Hänelle on laitettu nenävatsa letku, koska ruoka ei suun kautta syötettynä pysy sisällä. Pikku lintunen on muutenkin niin pieni, että ruuan jääminen vähälle on hänelle kohtalokasta. Vanhemmillani on ollut rankka vuoden alku, koska tämä on jo kolmas sairaalareissu kuukauden sisällä. Ensin hengitysvaikeudet ja nyt tämä.. voisiko jo olla jonkun muun vuoro sairastaa, voin ilmoittautua vapaehtoiseksi..
koska nenämahaletku on ollut jo viikon, eikä ruoka imeydy suun kautta, lääkärit ovat ehdottaneet mahanapin asennusta. ilmeisesti jonkin näköinen venttiilisysteemi, josta ruoka annostellaan vatsaan. Tämä tarkoittaa ilmeisesti lopullista tai ainakin hyvin pitkäaikaista ratkaisua. Ruoan annostelu voi kestää monta tuntia ja tämä tietäisi lisää hankaluuksia veljeni hoidossa. Mietin myös kuinka kivulias tuollainen mahanappi on? Tai hankaloituisiko veljeni liikkuminen kodin ulkopuolella, pääsisikö hän enää Kari Tapion keikalle?
*huokaisu* Olen hyvin huolissani, enkä voi lähteä kotipaikkakunnallenikaan, koska koulunkäyntini on kriittisessä vaiheessa. En haluaisi menettää kuntoutustukeani.. Minun on pakko oppia elämään myös omaa elämäni. En voi aina jättää kaikkea itselleni tärkeää ja hypätä junaan. Toisaalta en pysty tekemään mitään järkevää, kun koko ajan mietin miten tässä käy..
Miksi aina, kun luulen olevani jaloillani tapahtuu jotain? Viime syksynä isän sairaskohtaus masensi minut taas toimintakyvyttömäksi. Olen herkkä huolehtimaan öisin ja kuvittelen kaikki mahdolliset kamaluudet mitä vain voi sattua.. Ja miksi aina surkuttelen itseäni..? En minä ole se, joka letkuissa makaa sairaalassa.
aaaaaaaaaaaaaaaaaarghhhhhhhh!
no helpotti hieman...
*nousee sohvalta ja kättelee kuuntelijaa*
Pikku kirppu huutaa ja polkee jalkaa, muut kirput aivoista muualle karkaa. Kirppusen kiukku on pientä ja mustaa, takaraivoon se sitä illoin rustaa.
