Yksi muistinmenetys kiitos...

Katselin dokkaria miehestä,joka menetti muistinsa täysin.
(Dokumentti: Kuka minä olen? FST5 2.4.2007 22.10)

Uskomaton kokemus! Tyyppi aloitti elämänsä uudelleen kuin eri ihmisenä. Huomasin itsekin toivovani muistinmenetystä. Olisin tabula rasa ilman vainoavaa menneisyyttä, kuin vastasyntynyt, mutta aikuisen tajunalla varustettu.

Mutta olisin maailmassa täysin yksin. Ilman äitiä ja isää? olisivat he olemassa mutta ventovieraita. Entinen minäni olisi kuollut ja kaikki hänet tuntevat surisivat menetystä ja kokisivat pelkoa myös uuden Kirppusen menettämisestä. Haluaisinko olla lähellä heitä? Ihmisiä, jotka haluaisivat minun olevan joku muu kuin olen? He etsisivät minusta vanhoja piirteitä? kuinka rypistän kulmiani jännittäessä, kuinka puhallan savun ulos lyhyinä useasti toistuvina henkäyksinä... Niitä tuskin samanlaisena löytämättä.

Kuitenkin todellisuus on se, että en ole muistiani menettänyt, jotkut asiat muistan liiankin hyvin...

Miksi haluan eroon menneisyydestä toisin sanoen itsestäni? Senkin kustannuksella, että menettäisin rakkaat läheiseni?

Tuntuu kuin olisin saanut dokkarista jonkin valaistumisen kokemuksen...
Se on syy myös miksi kirjoitan taas, sillä tarvitsen suuria sytykkeitä uusien viestien luomiseen.


Muistinsa menettäneen miehen elämä vain romahti eräänä päivänä. Hän ei tiennyt kuka hän oli ja mitä hän elämältään halusi.

Tuttuja tunteita, mutta vain eri kontekstissa. Oma elämäni romahtaa aika ajoin, ei muistin menettämisen vuoksi, vaan siksi, että rakentamani puitteet ja tärkeät asiat vain tuntuvat epätodellisilta. Huomaan eläneeni jonkinlaista mielikuvaa, joka ei vastaa reaalitodellisuutta. Näin käy aika usein siihen nähden että olen kohta 25 vuotta ja persoonani pitäisi olla jo kehittynyt.

Rikkonainen minäkuva taita olla syy tulitikkutalojen rakentamiselle ja niiden romahtamiseen.
Kun kantaa menneisyyttään jatkuvasti mukana, varsinkin jos mielikuva aikaisemmasta elämästä on negatiivinen, ei voi rakentaa kuin toistuvia, hataria toive-elämiä.

Toistan uudestaan sitä hetkeä kun lapsena halusin vamhempieni huomaavan minut.

Rakastakaa minua,
kehukaa minua,
kertokaa, että olen teille tärkein ihminen maailmassa.

Suurin unelmani olisi unohtaa huomion kipeys ja rakastua palavasti johonkin intohimoon. Tutkia tätä intohimoani tarkkaan ja palavalla innolla.

Miksi leppäkertut näyttävät kauniilta betonisella pinnalla?
Kuinka orkkidea saadaan pysymään hengissä kerrostalo kaksiossa, suomen olosuhteissa?
Kuinka pitkän lapamadon saisin kasvamaan sisälläni?
Ihan mitä vaan!!

Kuten voi huomata haluan kiinnittää mielenkiintoni johonkin muuhun kuin ihmisiin, vaikka ihmiset ovatkin suurin kiinnostumisen kohteeni ja eivät pelkästään mahdollisuuksina saada huomiota ja rakkautta.

Jatkuvan huomion tarve ihmisiltä tappaa minulta mahdollisuuden tutkia yksilöitä ja ihmisyyttä. En usein tiedä olenko kiinnostunut jonkun elämästä siksi, että koen hänet kiinostavaksi vai haluanko taas vain tulla hyväksytyksi. Hirvittävintä on, että intohimoni kohde on selkeästi ihmisyys ja ihmiset.

Olen niin saatanan kyllästynyt tähän itsekeskeisyyteeni!!!

Tämä tunteiden erittelyn hankaluus saa masentumaan. Arvostan lähelläni olevia ihmisiä, tiedän, että he ovat mielenkiintoisia, mutta en pääse tutustumaan heihin lähemmin, koska lapsi minussa huutaa koko ajan hyväksyntää ja osoituksia siitä. He ovat aivan käden ulottuvillani, mutta valuvat pois joka kerta kun yritän tutustua heihin..Ei minä valun pois, sinne tukahduttavan halun taakse, joka on muurannut kaikki ulos- ja sisäänkäynnit kiinni.

Jos vanhempani halaisivat minua ja kertoisivat kuinka ylpeitä he ovat minusta, tarkasti kuvaillen hyviä puoliani, rauhoittuisiko tuo hyljätty kakara sisälläni? Palaisiko hän paikalleen osaksi minua, mutta vain menneisyyteen.

En usko.
Liian myöhäistä.

Vain minä voin pistää tuon muksun ruotuihin. Tekisi mieli antaa sille piiskaa, mutta sääliksi käy kun kaikki sitä vihaa...

Menisit nyt vaikka leikkimään..pois minun tieltäni..
Huoneeseesi siitä!! (Ei se liiku mihinkään)

Kuulostan aivan äidiltäni..

Ei nyt vaan kiinnostaisi yhtään..en jaksa terapiaa..en jaksa tätä jauhamista...

Miksi suurin mysteeri ihmiselle on hän itse...
Olisin paljon kiinnostuneempi lentokoneen apupyöristä.


Väsynyt kirppunen kiskoo sydäntään irti,
pitää saada juurineen,
muuten se kasvaa takaisin