täällä taas..
hetki siinä vierähtikin..
Minut on kirjattu taas uuden etiketin alle; epävakaa persoonallisuushäiriö
Vakava masennus kävikin jo tylsistyttämään.
Diagnoosit ovat kuin se Stailausohjelma, jossa ihmistä pyöritetään ammattilaiselta toiselle ja lopussa isketään peili eteen:
How do I look?
Tänään onnistuin melkein kommunikoimaan äitini kanssa syvällisemmin kuin "hyvin menee" tai "kyllä tämä tästä".
Keskustelimme uudesta diagnoosista, jota äitini ei oikein suostu hyväksymään, ymmärrettävästi, sillä syntyyhän tämä häiriö hyvin pitkälle lapsuudentraumoista, jotka monesti johtuvat vanhempien/vanhemman kykenemättömyydestä mahdollistaa lapselle ehyt kiintymyssuhde.
Tällä kertaa pystyin jopa sanomaan, että minulla ei mene niin hyvin kuin olen antanut ymmärtää, mutta heti kun aloin kertoa todellisesta olotilastani vaihtoi äippä aiheen mieheni nykyiseen koulutukseen ja työssä käyntiin, kehuen kuinka hienoa oli, että mieheni oli vihdoinkin päässyt näyttämään kykyjään ja kuinka hän oli nykyään sosiaalisempi kuin ennen.
Minun mielipiteeni ja tunteeni ovat ilmeisesti liian ahdistavia käsiteltäväksi.. Selkeä defenssihän tuo aiheen vaihtaminen äipältä oli, mutta silti en vain jaksaisi aina olla se joka ymmärtää ja joustaa.. Näkymätön Ninni.. sellainen minä olen. Lapsi, jota kukaan ei huomannut joten hän muuttui näkymättömäksi.
Kello vain pitäisi laittaa kaulaan, jotta kukaan ei vain vahingossakaan minuun törmäisi.
olen kai lukenut taas liikaa epävakaasta..
Törmäsin linkkiin, jossa epävakaan oireilut oli jaettu neljään käyttäytymismoodiin:
hylätyn lapsen, vihaisesti tarvitsevan lapsen, suojautujan ja rankaisevan vanhemman moodiin.
Tunnistin itseni kaikista moodeista, mutta hylätyn lapsen ja suojautujan rooleja käytän useimmiten.
Mielenkiintoinen artikkeli, mutta en tiedä teenkö itselleni hallaa kun luen terapeuteille tarkoitettua materiaalia..kuinkas sitten minun huomioni voidaan huijata pois "ahdistusajattelukohtauksistani", jos osaan kaikki terapiakikat =)
No comments:
Post a Comment