Masennus kurkkii selän takana,
En ole hyvä vastaan ottaamaan hylkäyksiä
ja niitä on tullut jo kaksi tällä viikolla.
Harjoittelurahan eväys tuntuu toisaalta pieneltä vastoinkäymiseltä, tai kai näin minun pitäisi ajatella. Ongelma on vain, että on aika todennäköistä, että valintaan vaikuttivat ne vuodet jolloin olin vaikeasti masentunut ja opintoviikkoja kertyi vain muutama. Tuo suurin syy miksi en saa tätä asiaa mielestäni, vaikka yritin jo egoistista uhoa ja positiivista päätäväisyyttä, kuten edellisestä päivityksestäni huomaa.
Edes yliopiston setien ja tätien parjaus ei auttanut, noh ehkä siksi, että vaikka päässäni toistuu ripiitillä ajatus siitä kuinka minut heitettiin epäonnistuneiden luuseireiden mustallelistalle, oikeasti olin vain yksi nimi paperissa joka oli pakko karsia, koska rahaa ei riittänyt.
Olen peitellyt sairauttani niin monta vuotta, että kaikki mikä viittaa mahdolliseen asian paljastumiseen saa minut pelosta sekaisin. Tämä yhteiskunta vain suhtautuu mielenterveyspotilaisiin nihkeästi, tai no hoivaa voi hyvällä tuurilla saada, mutta työelämään on turha tulla. Vaikka masennuksesta on keskusteltu vuosikaudet ja vähän väliä, joku julkkis ilmoittaa olevansa syvästi masentunut, ei keskiverrolle tavis masentuneelle näytä olevan sijaa tässä talouskasvua palvovassa maassa, varsinkin jos keskiverto tavis masentunut on vielä kuorrutettu persoonallisuushäiriöllä.
Joskus tuntuu, että jos omaisin jotain erityisiä lahjoja voisi hulluuteni olla vain paketin mukana tuleva hassu persoonallisuuden piirre. Keskiverto tavantalliaiselle hulluus tuntuu olevan miinus, joka tipauttaa automaattisesti johonkin epäilyttävien luokkaan, jonne tiputetaan kaikki ne joissa tikittää aikapommi, joka lauetessaan aiheuttaa kaikki hyödylliset teot nollaavan hirviölaskun sille onnettomalle, joka keskiverto hullun on erehtynyt palkkaamaan.
Pitäisi löytää jokin intohimo, johon voisi uppoutua, niin ei tarvitsisi koko ajan pohtia omaa arvoaan peilaten muita ihmisiä. Vaikka postimerkkien keräilty tai seksiriippuvuus. En vain jaksa innostua mistään ja kaikki minkä aloitan jää kesken, koska en heti onnistunut olemaan paras.
blaah..Tupakatkin on loppu..
Pictures by Joanna Rubin Drange:
Neiti tärkeä ja uraputki (Fröken Märkvärdig och Karriäern)
Neiti Pelokas ja Rakkaus (Fröken Livrädd & Kärleken)
2 comments:
Kiitos. :> Kävin eilen kaupassa (mitä yleensä inhoan yli kaiken, liikaa ihmisiä ja hälinää) ja jonossa joku mies käänty kattoon minua, eikä miun ensimmäinen ajastus ollut "Toi kattoo koska oon ihan vitun ruma ja hirvee, hyihyihyi" ! Mahtava fiilis! Laitan tuleen tätä fiilistä siullekin nääääääin paljon!
Oon myöskin miettinyt ja surkutellut intohimon ja erityisten lahjojen puutetta. Haluan olla erikoinen jotenkin, en se "tylsä ja tavallinen tyttö, joka on päästään vähän vialla". Paljon coolimpaa ois olla "se tyttö, joka on vähän omituinen, mutta osaa laulaa ko enkeli" ;> Miulla roikkuu seinällä kitara, miun ikuisuusprojekti.
Niin, olen huomannut että kovin monella meillä "taviksilla" nuo lahjat pysyvät piilossa ainakin itseltämme siihen asti kun alkaa eheytymään, näkemään itseään selkeämmin kokonaisuutena jolloin voisi sanoa että parantuminen onkin jo hyvällä alulla. Sillä eikö lahjojen ja oman intohimon kohteen opettelu tule sieltä itsensä tuntemisesta ja jonkinlaisesta rauhasta sisimmässä?
Mulla on niin paljon projekteja hisrotiassani joita olen aloittanut mutta lopettanut sitten kesken kun se ei ihan heti alkanutkaan luonnistua.. Piti vaipua sinne synkimpään masennukseen jotta sai kontrastin jotenkin kohdilleen kun katsoi itseensä. Ulkomaailmahan on siinä kohtaa sitten ihan yhdentekevä, mitä ne ajattelee..
Mitä enemmän pelkäsin sairastumiseni paljastumista, sitä enemmän menin solmuun itseni kanssa.. ne solmut olen aukonut lopulta sitten kuitenkin ja saanut huomata miten helppoa saattaakaan olla voida olla avoimesti näiden asioiden kanssa. Ehkä joskus tulee päivä jolloin ei tarvitse häpeillä, päivä jolloin ei tarvitse selitellä, päivä jolloin ihmisten tietoisuus näistä asioista on hieman suurempi. Jotenkin on sellainen tunne että jonkin murros on tulossa.. Ystäväni joka on pitkään sairastanut ja on nuoresta asti ollut pitkillä sairaalajaksoilla pääsi juuri sosionomikoulutukseen jossa on siis psykologiset testit ja monta erilaista haastattelua, taustaansa salaamatta. Todella iso juttu minusta. Pikkuhiljaa näin, kuvittelisin..
Jasamisia!
Post a Comment