Narina ongelmia

Vihdoinkin onnistuin jatkamaan tätä valitusblogiani ja uskomatonta kyllä, pitkän kirjotusummetuksen jälkeen
hammaskiskot ylittivät ärsytyskynnykseni.

Olen ollut pienestä asti yörouskuttaja. Hampaiden narskuttajilla sanotaan olevan ongelmia itsetuntonsa kanssa. Minun rouskutukseni on kuulemman niin korvia vihlovaa, että syyksi voisi pikemminkin luennehtia jonkinlaisen hallitsettoman agressiivisuuden tai liian vähäisen iltapalan.

Olen kuullut erilaisia arvioita siitä miltä hampaiden narskutukseni kuulostaa. Yleensä minulle huomautetaan äänen olevan kammottava ja ahdistava, koska kuulija voi tuntea kuinka hampaani murenevat. Ääntä on lunnehdittu myös jonkinlaiseksi yliluonnolliseksi kirskunnaksi, mutta kummallisin arvio on erään ystäväni, joka vieraillessaan luuli hampaidenrouskutustani patjan narinaksi: "Mä luulin että te naitte".
Lopulta A nauhoitti minulle pätkän tuota ihanaa ääntä ja rakastettavana persoonana miksasi siitä minulle biisin, ilman erikoistehosteita, niitä ei tarvittu.

Joten ei ole varmaan yllättävää, että koen narskutteluni varsin kiusallisena. Junassa ja bussissa herätessäni olen varma, että ihmiset katsovat minua jotenkin omituisesti ja kerran heräsin siihen, että takana oleva potkaisi minua.

Sain vuosi sitten aikaiseksi hammaskiskojen hommaamisen, mutta niiden kidutusväline ominaisuuksien vuoksi en ole vieläkään saanut pidettyä niitä yhtä yötä kauempaa. Ylähampaisiin asennettava muovikisko repii hampaita taaksepäin. Ehkä se suoristaa minulle kauniin hammasrivistön tai sitten parin kuukauden päästä minulle on kirjaimellisesti lyöty hampaat kurkkuun. Aamuisin kunnon yöllisen rouskutuksen jälkeen kisko on porautunut hampaisiin kiinni sellaisella voimalla, että tarvitsen kohta tongit.


Nyt kuitenkin päätin että minusta tulee öisin hiljainen tuhisija. Ensimmäisen yön jälkeen olen siis kirjoittamassa täällä valitusvirttä hammaskiskoista, ehkä tämä toimii hyvänä terapiana, päänsärkyhän lähtee kun hakkaa vasaralla sormeen.

Masennus kurkkii selän takana,
En ole hyvä vastaan ottaamaan hylkäyksiä
ja niitä on tullut jo kaksi tällä viikolla.

Harjoittelurahan eväys tuntuu toisaalta pieneltä vastoinkäymiseltä, tai kai näin minun pitäisi ajatella. Ongelma on vain, että on aika todennäköistä, että valintaan vaikuttivat ne vuodet jolloin olin vaikeasti masentunut ja opintoviikkoja kertyi vain muutama. Tuo suurin syy miksi en saa tätä asiaa mielestäni, vaikka yritin jo egoistista uhoa ja positiivista päätäväisyyttä, kuten edellisestä päivityksestäni huomaa.

Edes yliopiston setien ja tätien parjaus ei auttanut, noh ehkä siksi, että vaikka päässäni toistuu ripiitillä ajatus siitä kuinka minut heitettiin epäonnistuneiden luuseireiden mustallelistalle, oikeasti olin vain yksi nimi paperissa joka oli pakko karsia, koska rahaa ei riittänyt.


Olen peitellyt sairauttani niin monta vuotta, että kaikki mikä viittaa mahdolliseen asian paljastumiseen saa minut pelosta sekaisin. Tämä yhteiskunta vain suhtautuu mielenterveyspotilaisiin nihkeästi, tai no hoivaa voi hyvällä tuurilla saada, mutta työelämään on turha tulla. Vaikka masennuksesta on keskusteltu vuosikaudet ja vähän väliä, joku julkkis ilmoittaa olevansa syvästi masentunut, ei keskiverrolle tavis masentuneelle näytä olevan sijaa tässä talouskasvua palvovassa maassa, varsinkin jos keskiverto tavis masentunut on vielä kuorrutettu persoonallisuushäiriöllä.

Joskus tuntuu, että jos omaisin jotain erityisiä lahjoja voisi hulluuteni olla vain paketin mukana tuleva hassu persoonallisuuden piirre. Keskiverto tavantalliaiselle hulluus tuntuu olevan miinus, joka tipauttaa automaattisesti johonkin epäilyttävien luokkaan, jonne tiputetaan kaikki ne joissa tikittää aikapommi, joka lauetessaan aiheuttaa kaikki hyödylliset teot nollaavan hirviölaskun sille onnettomalle, joka keskiverto hullun on erehtynyt palkkaamaan.

Pitäisi löytää jokin intohimo, johon voisi uppoutua, niin ei tarvitsisi koko ajan pohtia omaa arvoaan peilaten muita ihmisiä. Vaikka postimerkkien keräilty tai seksiriippuvuus. En vain jaksa innostua mistään ja kaikki minkä aloitan jää kesken, koska en heti onnistunut olemaan paras.

blaah..Tupakatkin on loppu..

Pictures by Joanna Rubin Drange: 
Neiti tärkeä ja uraputki (Fröken Märkvärdig och Karriäern)  
Neiti Pelokas ja Rakkaus (Fröken Livrädd & Kärleken)

Doom Doom Doom Doom Doom Doom

                                                                        Jhonen Vasquez: Invader Zim                                                                             


Miksi maailmankaikkeus vihaa minua?
Olen hampaat irvessä yrittänyt saada elämäni kuntoon ja kun vihdoinkin asiat näyttävät hyvältä minut tallotaan palasiksi.
Ja mistä tämä kurjaakin kurjempi ja alhainen valitus sai alkunsa.. En saanut yliopiston harjoittelurahaa.

Maailmassa jonkun elämä loppuu ennen kuin kakkuun saatiin yhtäkään kynttilää ja Afrikassa nähdään nälkää..ja silti..minä huudan ja itken tätä omaa pientä maailmanloppuani.

Tuntuu etten ikinä saa anteeksi niitä kolmea vuotta, jotka vietin kotona peiton alla itkien. CV:ssä on musta-aukko, joka imee kaikki aikaisemmatkin saavutukseni loputtomaan kitaansa.

Tässä vaiheessako se hylkäysten aalto jo iskee, ennen kuin olen valmistunut. Luulin, että pääsen peittelemään saamattomuuttani vasta parin vuoden päästä.

Mutta kuitenkin jotain kummallista minussa on tapahtunut, sillä kun minulle ilmoitettiin, että "valitettavasti sinulle ei riittänyt rahaa ja blaablaablaa.." en alkanutkaan vetämään kaksin käsin viinaa tai hautautunut peiton alle (no ehkä hetken verran purin peiton kulmaa)..Kirjoitin uuden työpaikkahakemuksen. Päätin että rupean takiaiseksi, joka laahaa lahkeessa niin kauan kuin saan oman alani töitä.

Minä olen muutakin kuin CV tai opintopisteet..Minä olen Kirppunen ja helvetin hyvä sellainen!
Niin että haistakaa pitkä akateeminen paska te yliopiston sedät ja tädit.

Sielunveljeni Eliah the Elephant

                                                                   Budam: The elephant

Ubiikkiyhteiskunta

                  "The Green Slime" 1968

Isoveli valvoo-yhteiskunta on muuttumassa joku-veli valvoo yhteiskunnaksi, jossa kaikki tieto kuuluu kaikille. Kuulostaa hyvätä niin kauan kuin minusta ei kerro kukaan. Joka paikassa joku kerää jostakin tietoa ja joku antaa jostakin tietoa.
Miten se kaikki tieto suostuu pysymään kenenkään käsissä vai valuuko se tieto vain harvoille? Miten minusta löytyvä tieto määrittää minua ja palaako kaikki maailmaan laskemani tieto minuun, onko olemassa anonyymiä kirjoittajaa?

Tälläkin hetkellä joku kerää tilastoja jostakin asiasta ja esittää tuloksensa maailman tilasta. Sosiaalista mediaa tutkitaan kuulemma tilastoimalla bittiavaruudessa tuotettua tekstiä. Ihmisten onnellisuutta voidaan tutkia keräämällä onnea käsitteleviä ilmaisuja vaikka blogi päivityksistä: Miten usein ihmiset kertovat olevansa onnellisia tai kuinka usein joku toistaa onnellisuuteen liitettäviä ilmauksia.

Minun blogini täytyy siis pilata maailman onnellisuustilastoja. Kuinka vastuuttomasti lasken tilastotieteilijöiden tehokkaisiin laskelmiin negatiivisiä sanoja. Ahdistus, masennus, persoonallisuushäriö...

Pitääkö minun alkaa kirjoittamaan tasoittavia onnellisuuspäivityksiä, jotka alkavat selkeästi onnellisuutta korostavilla ilmauksilla,  kuten olen niin onnellinen, elämä on ihanaa, rakastan maailmaa ja diipadaapadaa..

tai sitten muutan kaikki angsti-ilmaisut onnellisempaan muotoon. Olen niin ihanasti täynnä tätä mahtavan paskaa maailmaa, joka suloisesti kirvelee kuivuneita onnellisuussensoreitani.

ai niin ja myös englanniksi,
I´m so happy that I could eat a baby

Nyt maailma mataa taas rauhassa tässä kirppusen navan ympärillä pyörivässä kaikkeudessa.

Kirppusen taiat nro. 1

                                                           picture by Paula Becker http://paulabecker.com/blog/?p=640



Olen hieman taikauskoinen, ollut ihan pienestä asti. En harjoita mitään uskontoa tai keittele taikaliemiä, mutta minulla on muutama rituaali, jotka on vain pakko toteuttaa kun niitä tarvitaan.

Esimerkiksi ripsen puhaltaminen, tuo ilmeisesti aika vanha tapa, jossa saa toivoa yhden toivomuksen, mikäli löytää irroneen ripsen ja puhaltaa sen pois. En ole ihan varma olenko keksinyt sen itse vai mistä tuo rituaali on tullut, mutta niin olen tehnyt pienestä asti. Ajan myötä rituaaliin on muodostunut lisää sääntöjä, oikeastaan ne ovat tulleet pikkuhiljaa ja en ole niitä järjestelmällisesti suunnitellut.

Ripsi pitää olla oma ja sen pitää löytyä omista kasvoista eli ei kintusta tai jalkojen välistä löytyneitä on ihan turha puhallella. koska niistä ei irtoa toiveita. Toiveen toteutumiseen vaikuttaa myös se kuinka hyvin ripsi irtoaa sormesta (ripsen siirtäminen poskelta sormelle on sallittua, ripsen voi puhaltaa myös varpaan päästä mikäli kykenee onkimaan varpaalla poskeaan) eli jos ripsi irtoaa huonosti sormesta, toiveen toteutuminen on vaikeaa..siksi märillä käsillä ei kannata räpeltää ja rähmäiset ripset ovat erittäin haasteellisia.


Toisen ripsellä ei voi toivoa, koska ripset ja toiveet kuuluvat samalla omistajalle..tai no voihan se olla, että voi varastaa toisen toiveita..en ole koskaan ennen ajatellut sitä noin päin..hmm.

mutta ripsiä ei saa myöskään väkisin repiä päästään, koska niiden pitää itse tippua. Tämän säännön jouduin lisäämään kun pienempänä innostuin huijaamaan..sitä kyllästyy toivomaan, jos saa liian monta toivetta ja muutenkin ihmisellä on rajallinen määrä ripsiä.

Toivetta ei saa kertoa kenellekään tai muuten se ei toteudu.

Ripsirituaali muistuttaa vähän voikukkalla tehtävää rituaalia, jossa voi saada toivomuksen kun puhaltaa siitepölyvaiheessa olevasta voikukasta irti kaikki valkoiset höttöset.(Se on muuten aika vaikeata, tarvitaan hyvät keuhkot, varsinkin jos höttösiä on paljon)

En ole varma uskonko oikesti koko ripsirituaaliin, en ole ikinä edes seurannut tapahtuvatko toiveet, unohdan ne yleensä toivomisen jälkeen. Mutta siti tuo rituaali vain on pakko toteuttaa, ehkä uskon enemmän huonoon onneen, joka tulee rituaalista laistamisesta,
joku voisi tietysti sanoa, että minulla on pakkomielle..
nää...
Taikausko kuulostaa paremmalta.

Ei politiikkaa kirppuselle...

Äänestyslipukkeet tulivat tänään postissa. Pitäisi kai alkaa miettimään mitä sinne ympyrän sisään raapustaisi, numeron vai kirkkoveneen.

Seuraan nykyään paljon politiikkaa, koska siitä saa vedettyä irti hyvät ärsytykset. Toisin sanoen luen usein Helsingin sanomien keskustelua, se on hyvä paikka purkaa vitutusta. Vielä parempi on taloussanomien keskutelupalsta, koska se moderoidaa jälkikäteen toisin kuin hesarissa.No olen minä oikeastikin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, mutta joskus on myös kiva purnata jostakin, mikä ei pelkästään liity minuun.

"Self made man" -meninkiä on saanut jo katsella ihan tarpeeksi kauan.. Tuon "ole oman onnesi seppä"-ideologian mukaan minäkin voisin pärjätä paremmin, jos vain tajuaisin niin tehdä. (miksi sitten en pärjää, vaikka joka päivä  hammasta purren yritän pärjätä)

Kaikkein eniten minua vituttaa ajatus jossa yhteiskunnasta halutaan siirtää yhteisvastuulliset alueet, yksityisten toimijoiden bisnekseksi eli tämä iänikuinen yksityistämisen pakkomielle. Jos yhteiskunnan tarkoitus on olla useiden yksilöiden muodostama yhteisö, niin eikö tuolloin pakostakin synny yhteisiä vastuualueita, joita kaikki tarvitsevat esim. koulut tai tiet. Se että joku järjestää tuollaiset yhteiset palvelut markkinatalouden voitton maksimoimisen periaatetta noudattaen, ei voi johtaa kuin hirveisiin hintoihin ja tiukille vedettyihin resursseihin. Ja niin kilpailuttamisesta on turha puhua, mikäli koko monopoli annetaan muutamalle suurelle toimijalle. Kilpailu on jotain, mikä ei näytä kuuluvan Suomeen talouteen..miksiköhän täällä on niin kallista syödä ja asua..

vittu.. keitto paloi, pohjaan...siis oikeasti..

oho..rupesin keuhkoamaan taas, ei mikään ihme, että kukaan minut tunteva ei suostu puhumaan politiikasta kanssani, sekään ei ole mikään ihme, että ruuanlaitto ja blogin kirjoittaminen eivät näytä sopivan yhteen.

No itse asiaan,joka oli, että on vaikea keksiä mitä puoluetta äänestäisin..tai edes ketä äänestäisin. Tiedän kyllä ketä en ainakaan äänestäisi, harmi, ettei miinusääniä voi antaa.

On vaikea löytää järkevää keskitietä oikeiston ja vasemmiston välillä, jotakin joka ei ole liian itsekästä ja ahnetta, muttei kuitenkaan liian idealistista. Sellaista jossa kyettäisiin pohtimaan suomalaisen yhteiskunnan ongelmia kokonaisuuteena, ei vain pikku uudistuksina siellä täällä..Taidan itse syyllistyä idealismiin..

Toisaalta jos joku ehdokas oikeasti ajaa mielenterveysongelmaisten etua ja vaatii lisää rahaa mielenterveyspalveluihin, niin tästä lähtee heti ääni..
ei vielä vain ole tullut ketään sellaista vastaan..

Arkista

Tänään oli hyvä päivä.
Aamupäivän jopa viihdyin omissa nahoissani.Siivosin keittiötä enkä miettinyt mitään ahdistavaa.
Pikästä aikaa läsnä ei ollut menneisyys, ei tulevaisuus, vain keittiön likaiset astiat ja muruiset pöydät.

loppu päivän katselin Galacticaa ja unohdin itseni, mikäs sen mukavampaa.

Blaah

                                                                                Picture by Jhonen Vasquez



Vilkuilin pitkästä aikaa nassukirjaa, ihan vain kokeilun vuoksi, testasin vieläkö onnistun masentumaan muiden ihmisten päivityksistä. Olen ilmeisesti mennyt hieman eteenpäin kun eilen onnistuin jopa päivittämään statusta ja se oli jopa hauskaa.

No facebook-masis iski vasta tänään kun aloin selailemaan ihmisten tekemisiä. Muiden profiilit muistuttavat siitä kuinka vähän omassa elämässäni tapahtuu ja kuinka paljon käytän aikaani itseni surkuttelemiseen.

Surkutteluun ärsyynyt minä komentaa tämän jälkeen ahdistuneen minän arestiin, jonka seurauksena kaikki sirpaleiset osat minussa mököttävät nurkassa.

Minun todellakin pitäisi puhua enemmän oikeiden ihmisten kanssa, ennen kuin alan ääneen keskustelemaan itseni kanssa.

Minä

Kuka minä olen? Tuo kysymys tuntuu nykyään jatkuvasti pyörivän päässä. Toisten ihmisten ajatukset usein määrittävät minut tai oikeastaan ihmisten ajatukset, joita kuvittelen heidän minusta ajattelevan. Kerjään myös jatkuvasti huomiota ja koen, että minun tulisi käyttäytyä joidenkin yleismaailmallisten sääntöjen mukaan, toisin sanoen päähän nousee usein ajatus "tekevätkö muutkin näin? tai onko tämä sosiaalisesti hyväksyttävää?"

Olen aina inhonnut tuota riippuvaista puolta itsestäni ja oikeastaan vasta nyt tajunnut, että en voi saada siedettävää elämää ennen kuin alan hyväksymään sen,että yleensäkään ajattelen noin.

Varsinkin viime kuukausien aikana olen epätoivoisesti yrittänyt vapauttaa itseäni noista muihin ihmisiin sitovista kahleista. Haluan erottaa omat tunteeni muiden tunteista. Ne ovat minun iki omia tunteitani, niiden tulisi syntyä minusta, ei muiden ihmisten oletetuista ajatuksista. On vaikeaa erottaa kieroutuneita ajatusrakenteita, varsinkin sellaisia, jotka muodostavat persoonaa.

Olen vihannut rippuvuuttani muista ihmisistä niin kauan kuin muistan, olen siis hyljeksinyt suurta osaa itsestäni,
haluaisin  kaivaa oman minuuteni esiin, tuolta kaiken pelon ja pakkojen alta ja heittää mädät kohdat menemään.

Huomaan että olen vihainen toisille ihmisille, vihainen heidän vallastaan minuun, vihainen heidän ajatuksistaan, joita oletan heidän ajattelevan.

Tunkkaisia ajatuksia

Valvoin koko viime yön. Aamulla ylös nouseminen oli yllättävän helppoa. Olo ei tuntunut jähmeältä vaan ennenminkin rennolta, ehkä yön tuskaisina tunteina tajusin, jotain mikä ei vielä ole yltänyt tajuntaan asti. Viime yönä sain kuitenkin rauhoitettua mieleni ilman mieheni lohduttavaa olkapäätä.

Olen aloittanut tupakoinnin jälleen tai ainakin hetkeksi retkahtanut. Inhoan sen tuomaa tunkkaista ja hapetonta olotilaa. On kuin joku olisi tukkinut kaiken keuhkorakkosista ihohuokosiin. En siis pidä tupakasta, mutta rakastan tupakointia.

Se on loistava tapa aikatauluttaa asioita;
imuroin, poltan tupakan, juon kupin kahvia, poltan tupakan, luen tunnin tenttiin poltan tupakan..
en ole vielä keksinyt mitään hyvää tapaa korvata tuota hyvää taukotekemistä. On hankala keksiä jotakin niin vähän aikaan kestävää, mutta silti tekemisen keskeyttävää keinoa.

Tupakalla ollessa tulee kelattua aikasemmin tehtyä ja siksi usein silloin saa parhaimmat ideat, harmillista vain että usein juuri sillä hetkellä mukana ei ole mitään jolla tallentaisi tuon "
mahtavan idean"..

Pitäisi suunnitella iphonelle tai androidille sellainen tupakkanauhuri/kamera (..vielä kun saisi sen ohjelman käynnistymään sytkäristä, niin ei tarvitsis edes muistaa laittaa ohjelmaa päälle vaan se tallentaisi automaattisesti noin 7 minuutin aikana käydyt keskustelut..(tämä tietysti toimisi vain sellaisille ihmisille jotka ajattelevat ääneen tai tupakoivat seurassa..)

peruskäryyttelijä polttaa sen askin päivässä, joten koko päivä olisi sitten tallennettu 7 minuutin pätkinä kännykkään..tupakkapäiväkirja saisi uuden merkityksen..

Olen selkeästi liian hyvä keksimään uusia syitä tupakoinnin aloittamiseen..

Loco style

 


täällä taas..
hetki siinä vierähtikin..

Minut on kirjattu taas uuden etiketin alle; epävakaa persoonallisuushäiriö
Vakava masennus kävikin jo tylsistyttämään.
Diagnoosit ovat kuin se Stailausohjelma, jossa ihmistä pyöritetään ammattilaiselta toiselle ja lopussa isketään peili eteen:
How do I look?

Tänään onnistuin melkein kommunikoimaan äitini kanssa syvällisemmin kuin "hyvin menee" tai "kyllä tämä tästä".

Keskustelimme uudesta diagnoosista, jota äitini ei oikein suostu hyväksymään, ymmärrettävästi, sillä syntyyhän tämä häiriö hyvin pitkälle lapsuudentraumoista, jotka monesti johtuvat vanhempien/vanhemman kykenemättömyydestä mahdollistaa lapselle ehyt kiintymyssuhde.

Tällä kertaa pystyin jopa sanomaan, että minulla ei mene niin hyvin kuin olen antanut ymmärtää, mutta heti kun aloin kertoa todellisesta olotilastani vaihtoi äippä aiheen mieheni nykyiseen koulutukseen ja työssä käyntiin, kehuen kuinka hienoa oli, että mieheni oli vihdoinkin päässyt näyttämään kykyjään ja kuinka hän oli nykyään sosiaalisempi kuin ennen.

Minun mielipiteeni ja tunteeni ovat ilmeisesti liian ahdistavia käsiteltäväksi.. Selkeä defenssihän tuo aiheen vaihtaminen äipältä oli, mutta silti en vain jaksaisi aina olla se joka ymmärtää ja joustaa.. Näkymätön Ninni.. sellainen minä olen. Lapsi, jota kukaan ei huomannut joten hän muuttui näkymättömäksi.
Kello vain pitäisi laittaa kaulaan, jotta kukaan ei vain vahingossakaan minuun törmäisi.

olen kai lukenut taas liikaa epävakaasta..
Törmäsin linkkiin, jossa epävakaan oireilut oli jaettu neljään käyttäytymismoodiin:
hylätyn lapsen, vihaisesti tarvitsevan lapsen, suojautujan ja rankaisevan vanhemman moodiin.

Tunnistin itseni kaikista moodeista, mutta hylätyn lapsen ja suojautujan rooleja käytän useimmiten.

Mielenkiintoinen artikkeli, mutta en tiedä teenkö itselleni hallaa kun luen terapeuteille tarkoitettua materiaalia..kuinkas sitten minun huomioni voidaan huijata pois "ahdistusajattelukohtauksistani", jos osaan kaikki terapiakikat =)